Anne-Mari Ellilä, Katja Huhtiniemi, Anne-Mari Rauhamäki  

“No hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä, miltä musta tuntuu.”  

Sosiaalialan työkenttä on laaja, mutta yksi asia on ja pysyy – ihmisten kohtaaminen on tärkeä osa sitä. Vaikka elämme digitalisoitumisen aikakautta, joka tuo mukanaan paljon hyviä muutoksia, ei robotti voi täysin korvata hyviä vuorovaikutustaitoja ja asiakkaan aitoa kohtaamista. 

Moni työuramme aikana kohdatuista asiakkaista on tuonut esiin aiempien tai nykyisten työntekijöiden erilaiset tavat kohdata asiakas. Varmasti jokainen meistä voi allekirjoittaa samoja huomioita. Yksi on voinut kokea, että hänen asiansa on mennyt kuin kuuroille korville, toiselle on jäänyt mieleen pieni myötätuntoinen ele kriisin keskellä. Ei siis ole yhdentekevää, miten kohtaamme toisemme, päinvastoin: aito kohtaaminen ja myötätunnon osoitus jää mieleen. Niinpä esimerkiksi kiire ja ”minä kyllä tiedän kaiken”-asennoituminen eivät saisi näkyä näissä kohtaamisissa. 

Psykoterapeutti Maaret Kallio toteaa kirjassaan “Inhimillisiä kohtaamisia”, että kun ihmisellä on varaa kuunnella toista, ei häntä tarvitse jyrätä tietämällä. Tämä on hyvä ohjenuora kaikissa vuorovaikutustilanteissa. Vaikka sosiaalialan ammattilaisena olemmekin asiantuntijaroolissa jakamassa tietoa, on yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää, pysähtyä kuuntelemaan, mitä asiakkaallamme on sydämellään. Uskallus pysähtyä, kuunnella ja kestää hiljaisuutta on merkityksellistä luottamuksellisen asiakassuhteen syntymiselle. 

 

“Hei, hei, mitä kuuluu?” 

Nuorten kanssa työskennellessä tarvitaan herkkää korvaa, läsnäoloa ja kykyä antaa tilaa nuorelle kertoa vapaasti omista tuntemuksistaan. Nuori ei välttämättä kaipaa valmiita vastauksia omiin huolenaiheisiinsa, vaan kokemuksen siitä, että hänet kohdataan tasavertaisesti omana itsenään.  

Välittämisen kulttuuri peruskouluissa on nykyään vähentynyt.  Välittäviä aikuisia on aivan liian vähän. Tämä johtuu suurelta osalta taloudellisista syistä, koska kunnan budjetti ei riitä kaikkeen ja väärissä paikoissa säästetään. Opiskeluhuollon jakaantuminen useampaan eri kouluun lisää ongelmaa, ja henkilökuntaresursseissa säästetään. Terveydenhoitaja, psykologi ja kuraattori eivät välttämättä ole aina tavoitettavissa, koska työskentelevät useammassa eri koulussa, ja ovat todella työllistettyjä. Myös eri tahojen välisessä yhteistyössä voi olla ongelmia. Psykologien työllistymistilanne on hyvä, ja valitettavasti vaihtuvuus on kouluyhteisöissä suurta. Jatkuvuus toiminnassa kärsii, ja se vaikuttaa oppilaan jaksamiseen, joka tarvitsisi pärjätäkseen kokonaisvaltaista, jatkuvaa ja saumatonta tukea.  Kuntien budjetit rajaavat paljon myös muiden toimijoiden, kuten esimerkiksi koulunkäynninohjaajien ja koulusosionomien palkkaamista. 

 

“Kun puolimatkassa joka paikkaan aina joudun eksyksiin.” 

Opettajilla tulisi olla herkkyyttä havainnoida oppilaan tuen tarpeet kokonaisvaltaisesti ja osaamista ohjata häntä tarvittavan tuen piiriin; pelkkä pedagoginen osaaminen ei enää riitä. Haasteita tällaiselle työskentelylle aiheuttavat suuret ryhmäkoot, erityisoppilaiden integrointi yleisopetuksen ryhmiin, erityisopetuksen vähyys sekä varhaisen puuttumisen puuttuminen.  

Tunteen luominen siitä että, sinä riität ja olet tärkeä sellaisena kuin olet, ei mahdollistu. Häiriökäyttäytyminen ja ongelmat lisääntyvät. Kouluryhmässä työrauha, opiskelumotivaatio ja yhteishenki ovat suuressa vaarassa. 

Koulumaailmaa tarkasteltaessa nostaa Ulla Piironen-Malmi esiin kirjassaan “Välittämisen pedagogiikka”, että esimerkiksi opettajan kasvatuksellista tyyliä tutkitaan ja korostetaan liian harvoin, vaikka se on merkittävä tekijä oppilaan sopeutumattomuudessa. Opettajan tärkeä tehtävä opetustyön ohella olisi saada nuori kokemaan itsensä onnistuneeksi ja riittäväksi. Jos tämä ei toteudu opettajan taholta, nousee esimerkiksi koulun kasvatusohjaajan tai perhetyöntekijän rooli entistä tärkeämmäksi. Lapset ja nuoret tarvitsevat päivittäin kokemuksia, joissa he tuntevat tulevansa hyväksytyiksi, heitä kunnioitetaan ja heistä välitetään. Vanhemmat ovat tässä asiassa ykkösroolissa, mutta muiden toimijoiden merkitys korostuu, jos nuori kokee, ettei saa tarvitsemaansa arvostusta ja kunnioitusta omassa kodissaan.  

 

“Moni paikka kutsuu. Minnekään mä kuulu en.”  

Epätoivotut ryhmäilmiöt ovat nostaneet päätään nuorten keskuudessa. Ryhmään ja joukkoon kuulumisen tunne, se että tulet hyväksytyksi jossain yhteisössä, on nuorille tärkeää. Toimintaan mennään mukaan, vaikka se ei olisi eettistä, ja ymmärrystä ilmiöistä ei löytyisi. Kunhan saa tunteen, että kuuluu johonkin.  

Koulussa toimivien aikuisten määrää tulisi lisätä nykyisestä, jotta ennaltaehkäisevä työ mahdollistuisi. Koulunkäynninohjaajilla ja muilla toimijoilla, kuten esimerkiksi koulusosionomeilla on suuri kysyntä nykymaailman kouluissa. Kuraattorit, psykologit ja terveydenhoitajat ovat tällä hetkellä ylityöllistettyjä. Tarvittaisiin enemmän matalan kynnyksen toimijoita, jotka toimivat jokapäiväisessä arjessa: ovat läsnä oppitunneilla ja välitunneilla. Myös moniammatillinen verkostotyö, ja sen kehittämien arjen toiminnassa olisi paikallaan. Uudenlaisen yhteistyön luominen ja kehittäminen koulun ja nuorisotoimen, etsivän nuorisotyön, seurakunnan ja nuorisoasemien välillä koko yhteiskunnan tasolla, voisi olla se puuttuva palanen nykypäivän haastaviin tilanteisiin. 

 

“Meistä jokainen on polku jonnekin.” 

Yhteisöllisyys, välittämisen kulttuuri ja yhteisvastuu kasvatustyössä ovat nykypäivänä asioita, joista pitäisi puhua enemmän eri yhteisöissä. Niiden tulisi myös olla pohja kaikelle asiakaspalvelulle, sekä sen kehittämiselle, alalla kuin alalla sosiaalityössä. 

Nuoren hätähuuto on usein äänetön. Nuorten kanssa toimivalta aikuiselta vaaditaan herkkyyttä tunnistaa oikea hetki, jolloin lähestyä nuorta. Pienikin sana tai teko voi olla ratkaiseva. Nuorten kanssa työtä tekevien, sekä myös vanhempien, tärkeimmistä tehtävistä on opastaa nuorta tulevaan ja asettaa rajoja. Nuori tarvitsee tukea erityisesti kohdattuaan suuria pettymyksiä, ja kokiessaan toivottomuuden tunnetta siitä, etteivät asiat enää voi muuttua paremmaksi.   Yksikin aidosti kiinnostunut ja nuoreen arvostavasti suhtautuva aikuinen voi pelastaa tilanteen ja auttaa kääntämään tulevaisuuden suunnan. Nuorella tulisi olla tunne, ettei häntä hylätä, vaikka hän joskus epäonnistuisikin. Jokainen hänet kohtaava aikuinen, tapahtui kohtaaminen sitten missä roolissa tahansa, on tässä asiassa avainasemassa. 

 

 

 

Lähteet:  

Kallio, M. 2017. Inhimillisiä kohtaamisia. WSOY. 

Pessi, A., Martela F., Paakkanen, M. (toim.) 2017. Myötätunnon mullistava voima. PS-kustannus. 

Piironen-Malmi, U., Strömberg, S. 2008. Välittämisen pedagogiikka. Tammi.  

Väliotsikoiden lainaukset Apulannan kappaleista “Mitä kuuluu” ja “Valot pimeyksien reunoilla”.