Tue sijaisperhettä. Tue biologisia vanhempia. Kuuntele lasta, lapsen biologisia vanhempia sekä sijaisperheen vanhempia yhdessä ja erikseen. Valvo sijaisperhettä ja sen toimintaa. Kirjaa kaikki huolellisesti. Varmista, että sijaiskodissa huomioidaan lapsen etu. Ota huomioon myös sijaisperheen biologiset lapset. Pohdi yhteydenpitorajoitusten tarvetta, huomioi kaikki osapuolet ja ennen kaikkea lapsen etu.”

 

Sosiaalityöntekijän painava vastuu         

Tuskan hiki valuu pitkin otsaa jo pelkästä ajatuksesta. Edellä mainitut asiat ovat niitä, joita sosiaalityöntekijän on huomioitava ollessaan vastuusosiaalityöntekijänä toimeksiantosuhteiseen perheeseen sijoitetun lapsen asioissa. Lista on toki puutteellinen, mutta kuvaa sitä millaisen työtaakan alla sosiaalityöntekijät tänä päivänä ovat. Sosiaalityöntekijällä on yleensä asiakkaita useissa eri kunnissa kymmenittäin. Pahimmillaan asiakasmäärät lähentelevät sataa. Kuka voi kirkkain silmin sanoa, että tällaisessa tilanteessa kuullaan haavoittuvimmillaan olevien lasten ääni?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole osoitella syyttelevillä sormilla ketään. Tämä kirjoitus on kollegiaalinen kannanotto, jonka tarkoitus on herättää meidät sosiaalialan ammattilaiset pohtimaan, mitä me yhdessä voisimme asian suhteen tehdä. Meidän sosionomi YAMK – opiskelijoiden tehtävänä on pitää heikompien puolta – tässä asiassa meillä on useita tahoja, joiden puolia olisi pidettävä.

 

Sijaisperheitä tuetaan ja valvotaan, mutta onko se tarpeeksi?

Sijaisperheet tekevät äärimmäisen arvokasta työtä. He ansaitsevat kaiken mahdollisen tuen valitsemalleen työlle. Vähintä, mitä heille voidaan korvausten lisäksi antaa, on aika – tapaaminen jonka aikana he saavat jakaa ajatuksiaan arjesta, sen iloista ja suruista. Tänä päivänä useilla sijoitetuilla lapsilla on haasteita monilla eri osa-alueilla. ”Etsimme tavallisia perheitä” – on lause, jonka näkee usein sijaisperheitä rekrytoivissa tietoiskuissa. Traumaattiset kokemukset, monien osa-alueiden haasteet, biologisten vanhempien mahdollinen haasteellisuus ja tavallinen sijoitusperhe on melko hauras rakennelma. Tavallinen perhe ja elämän erittäinkin epätavalliset tapahtumat voivat monesti olla jopa liian kuormittavia. Toimiiko yhtälö vai luodaanko näin lisää traumaa yhtälön eri osapuolille?

Tuen lisäksi perheet tarvitsevat valvontaa.  Perhehoidon toimintaa ohjaavat turvallisuus ja lapsen etu. ​ Perhehoidon tulisi olla turvallista kaikille osapuolille; sijoitetun lapsen vanhempien tulisi voida luottaa siihen, että lapsi on turvassa, sijaisvanhempien tulisi voida luottaa siihen, että heitä ei jätetä yksin ja että sijoitus ei vaaranna sijaisperheen turvallisuutta.  Ennen kaikkea on varmistuttava siitä, että kaikki sijaishuolto on sijoitetun lapsen edun mukaista.

Kaiken tämän toteutuminen vaati valvontaa. Jälleen hikikarpalot valuvat pitkin otsaa. Samanaikaisesti on valvottava, kontrolloitava ja tuettava. Ja kohteena on useita ihmisiä yhden rakennelman sisällä.

 

Lapsen ääni kaiken keskellä

Kun tätä rakennelmaa katsoo, voi nähdä kaiken keskellä pienen lapsen, jonka elämä on poikkeuksellista. Ympärillä on sijaisvanhemmat, biologiset vanhemmat, mahdolliset biologiset sisarukset tai sijaissisarukset sekä sosiaalityöntekijä joka saattaa pahimmillaan vaihtua muutaman kuukauden välein. Kuinka tämä lapsi saa äänensä kaiken keskeltä kuuluviin? Sijoitetun lapsen kohtaaminen on äärimmäisen herkkää. Monet motiivit, paineet ja pelot vaikuttavat kohtaamisiin. Luottamuksen ja avoimuuden rakentuminen voi viedä paljon aikaa. Onko tässä rakennelmassa oikeasti mahdollisuus sen muodostumiseen? Onnistumisia on varmasti paljon, mutta epäonnistumisia myös, joista valitettavasti ajoittain joudumme lukemaan iltapäivälehtien lööpeistä.

Perhesijoitusten tilannetta ja kehittämistarpeita on pohdittu jo useamman vuoden ajan. Meillä on niin opinnäytetöitä kuin graduja aiheesta. On vertailututkimuksia siitä, miten asioita on työstetty muissa Euroopan maissa. On valtion tarkastusviraston raportteja ja työpapereita, joissa haasteet ja kehittämistarpeet on kuultu ja nähty varsin konkreettisesti – tukea ja valvontaa on monien lähteiden mukaan liian vähän. Samaisissa lähteissä on ollut mukana myös hyviä kehittämisehdotuksia, mihin ne ovat kadonneet?  Lape – hankkeen myötä asia on ollut esillä monissa työryhmissä. Tähän teemaan perehtyessämme saimme monilta eri tahoilta kiitosta siitä, että pureuduimme erittäin merkitykselliseen ja ajankohtaiseen teemaan. Samoilta tahoilta saimme myös kuulla, että asioita kyllä työstetään, mutta työstö on pahasti kesken.

 

Puhumisen sijaan tekoja

Blogin alussa totesimme, että tarkoituksemme ei ole osoitella ketään sormella. Sormella syyttelyyn menisi kohtuuttoman paljon energiaa, eikä se lopulta auttaisi rakennelman keskellä olevia lapsia – sitä varten tarvitaan tekoja eikä pelkästään puheita. Puhujia riittää kyllä, mutta missä ovat tekijät? Ne tekijät, jotka auttaisivat sosiaalityöntekijöitä auttamaan sijaisperheitä, jotka auttavat lasta?

Teema jota pohdimme, vaatii tämänhetkisen yhteiskunnan kuten myös yksilöiden arvopohdintaa. Kiireetön viranomaisen toteuttama kohtaaminen vaatii paljon aikaa ja resursseja. Tällä hetkellä yhtälö on useimmassa kunnassa mahdoton. Aikaa ja resursseja ei yksinkertaisesti ole riittävästi, tarjonta ei kohtaa kysyntää.

 

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, Eikä kukaan muu sitä nää” Näin laulaa Ellinoora.

Monikohan sijoitettu lapsi on kokenut tilanteessaan näin? ”

 

Piia Lappi, Pauliina Paasisalo